tit reveal

kauneusoperaatioista, Long Chu: Females, tissini

Jo parin vuoden ajan suomalaiset naiset ovat käyneet sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa keskustelua pistoshoidoista ja muista kauneustoimenpiteistä. Tällä viikolla keskustelu käynnistyi jälleen, kun Maria Veitola käsitteli aihetta uudessa podcastissaan Veitolan kanssa. En ole kuunnellut jaksoa, jonka otsikko kysyy: “Otsa, joka ei liiku – miten siitä tuli normaalia?”.

Itse täytin vastikään 30, eli aihehan on tietysti sikäli ajankohtainen.

Vastikään katselin tunnetun somevaikuttajan profiilissa stoorikohokohtaa, joka koostuu klipeistä, jotka hän oli kuvannut Turkin-matkalla, jolla hänelle ja hänen ystävälleen (myös vaikuttaja) tehtiin uudet nenät. Klipeissä he valmistautuvat ensin operaatioon ja sitten kuvaavat toisiaan toipilaina vierekkäisissä sairaalasängyissä. Kasvot ovat turpeat ja violetinkirjavat. Jostain pöhön ja siteiden keskeltä näkyy kaksi pientä lovea, kuin vihjaus siitä mihin silmät jälleen kasvaisivat. Kuvamateriaalin ohessa he kertovat viileän asiallisesti matkastaan, siitä miten operaatioon hakeutuminen toimii.

Sisällön katsominen tuntui rajulta, siksi halusin katsoa sitä. Tapahtumaselostusten arkisuus ja höpöttelevä sävy tekivät tuoreeltaan leikellyistä, verta ja visvaa vuotavista kasvoista vielä äärimmäisemmän näyn. Mutta olinkin paikalla äärimmäisyyden vuoksi. Ja muodonmuutokset ovat mitä vetovoimaisin sisältökategoria. Halusin ja sain nähdä, miten hirviöreliefeistä muistuttava pöhö sulaa heidän hasvoiltaan ja miten mustelmat haalistuvat ja alta paljastuvat heidän uudet, söpöt, terävät nenänsä.

Olen miettinyt sitä, miten ulkonäön tuotanto (kauneusoperaatiot, kosmetiikkateollisuus, Men’s Health-lehti… jne.) piiloutuu tai näkyy. Ennen kuin pistoshoitojen yleisyydestä alettiin vähän aikaa sitten puhua, julkisuudessa näkyvistä ikääntyvistä kasvoista yhä useammalle oli tehty “toimenpiteitä”, mutta kasvojen tuotanto jäi pääosin piiloon. Julkisuuden henkiöiden yksi tehtävä on olemassaolollaan ilmentää sitä, mikä on ihmisten keskinäinen hierarkia katsottavuuden näkökulmasta. Tässä mielessä on ehkä reilumpaa, että nyt suunnilleen kaikki tietävät, millaista on nykyaikainen katsottavampien kasvojen tuotanto.

On kokonaan oma kysymyksensä, miksei ihminen saisi suhtautua kehoonsa ja kasvoihinsa materiaalina, jota vapaasti muovata haluamansa laiseksi valitsemillaan teknologioilla. Kauneusoperaatioista käyty keskustelu on liikkunut pitkälti maastossa, jossa on väännetty siitä, onko parempia työmahdollisuuksia, ikääntyvänä naisena pidempää valokeilaa julkisuudessa tavoitteleva ihminen jotenkin vastuussa toisille ihmisille (naisille) siksi, että trendiin mukaan hypätessään hän osaltaan normalisoi käsitystä, jonka mukaan tältä on näytettävä keltavakseen. On keskusteltu siitä, miksei leikkauspöydällä käyminen voisi olla itseilmaisua samassa mielessä kuin meikkaaminen.

Voi kysyä, mikä kauneusoperaatioiden ja muun “ulkonäkötyön” perimmäinen ero on, vähän niin kuin jankuttaisi lestadiolaistytölle, mikä kevyesti sävyttävän päivävoiteen ja meikkivoiteen perimmäinen ero nyt sitten on.

Välillä joku tulee tämän keskustelun yhteydessä myös huomauttamaan, ettei ole mitään syytä, miksi ulkomuodon luonnollisuuden tulisi olla tavoiteltavaa ja itseisarvoista. Että kyse on yhdenlaisesta kulttuurisesta ihanteesta, jonka voi hyvin korvata toisella. Ihmiset ovat sitä paitsi enenevästi olemassa avatarmuodossa, virtuaalisina olentoina, mikä tarkoittaa sitä, että he ovat ylipäätään vähemmän sidottuja ruumiillisiin reunaehtoihin. Kenties kauneusoperaatioita voi ajatella osana samaa ilmiötä, mahdollisuutena irtautua aiemmin ihmisen vääjäämättömänä kohtalona näyttäytyneestä syntymäruumiista. Kenties kehitys on tasa-arvon kehitystä.

Luin ohimennen viime viikolla myös otteen blogipostauksesta, jossa Japanissa vieraillut kirjoittaja perkasi sitä, miksi meillä, siis suomalaisilla tai ehkä länsimaisilla ihmisillä, ylipäätään on kulttuurinen fiksaatio autenttisuuteen ja alkuperäisyyteen. (Yritin löytää kirjoituksen, en löydä.) Kaipa kauneusoperaatiotrendin kritiikinkin voi sivuuttaa tästä näkökulmasta.

Koska kyseessä on sukupuolittunut ilmiö ja kauneusoperaatioita voi tarkastella myös sukupuolen tuottamisen näkökulmasta, on aika kaivaa esille viime vuonna lukemani Paul B. Preciadon Testonisti. Preciadon “autoteoreettinen analyysi” (takakansi) käsittelee sukupuolen tuotantoa erityisesti lääke- ja pornoteollisuuden näkökulmasta. Autoteoreettisuus tarkoittaa kirjassa teorian ja omien testosteroninkäyttökokemusten punomista kokonaisuudeksi, jonka suuntautumista voisi kuvailla “sukupuolianarkistiseksi”.

Preciado kyseenalaistaa luonnollistetun naisruumiin ja luonnollistetun miesruumiin olemassaolon ja pyrkii osoittamaan, että kumpikin on lääke- ja pornoteollisuuden keinotekoinen tuotos. Kirjassa esimerkkinä tästä esitetään vaikkapa se, miten “alhaisesta testosteronitasosta kärsivä” mies saa helposti synteettistä testosteronia voidakseen elää “kokonaisena miehenä”, mutta naisruumiiseen syntyneelle testosteroniresepti on transklinikan portinvartijoiden takana. Luonnollisen naisen ja luonnollisen miehen ihanteet esitetään tekstissä kulttuurisina reliikkeinä, joita materiaalisen todellisuuden tasolla ei ole olemassa ilman vaikkapa synteettisten hormonien tuotantoa.

Samanlaista anarkistista suhtautumista ulkonäköteknologioihin (jotka siis väistämättä ovat myös sukupuolen teknologioita!) edustaa Andrea Long Chu, joka Femalesissa kuvaa Gigi Gorgeos-nimistä YouTube-tähtöstä seuraavasti:

Gigi Gorgeous repels depth. She rests delicately on the surface of things, like a water skipper, never sinking. Over the years, her makeup tutorials have bled into confessional videos and behind-the-scenes footage of her gender surgeries without a fundamental shift in affect, tone or intention. The point was always to be gorgeous. And she really is, in a transcendently conventional way: blonde, skinny, big tits, rarely appearing on YouTube or Instagram without a face full of cosmetics.

Sekä Long Chu että Preciado hylkäävät luonnollisuuden sekä sukupuolisuutta säätelevänä ihanteena että estetiikkana, joka tästä seuraa. Kumpikin on vääntänyt ajatteluni perususkomuksia uuteen asentoon. Mutta sikäli kun itse olen toistaiseksi kehollinen olento ja teknologiset utopiat ovat olemassa vain teoreettisella tasolla, en voi olla suhtautumatta kauneusoperaatioiden yleistymiseen nihkeästi.

Kovin monella ei ole operaatioihin varaa. Tällöin yleistyvä vaatimus siitä, että ihmisen, erityisesti naisen, on näytettävä julkisuuteen kelvatakseen tietynlaiselta, erottaa ihmiset yhä voimakkaammin toisistaan. Kehitys voimistaa sitä hierarkiaa, jossa ihmiset jaotellaan katsottaviin ja vähemmän katsottaviin. Operoidut kasvot edustavat pääomaa, koska ne vaativat rahaa tai seuraajamäärää, joka mahdollistaa yhteistyön kauneusklinikan kanssa. Operoidut kasvot ovat lähes kirjaimellisesti “raha, jota vain katsellaan” (Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta), ja samalla ne ovat toimintaohje sille, miten pääomia saavutetaan.

Paholainen on yksityiskohdissa, kuten sanotaan. Mietin sitä, miten rypistän otsaani keskittyessäni tai katsoessani tarkasti, ja sitten yritän paniikissa rentouttaa otsani, etteivät kulmakarvojen väliset rypyt syvenisi. Kyse on siis kirjaimellisesti siitä, että yritän suitsia luonnollisia ruumiillisia reaktioitani säilyttääkseni nuorekkuuden vaikutelman. Kilpailu käydään oman ulkomuodon unohtavan, maailmaan suuntautuvan katseen, ja “kauneuden” säilyttämisen välillä.

Kun odotin lastamme, raskauden toisella kolmanneksella rintani paisuivat yhtäkkiä niin, että rintojen ihoon repesi aivan kauttaaltaan vieri viereen syvänpunaisia raskausarpia. Arpia oli enemmän kuin arvetonta ihoa. Peilikuva näytti rajulta, äärimmäisemmältä. Nännipihoja ympäröivät arvet muistuttivat tähtien sakaroita.

Imetin lasta vain muutaman kuukauden, koska hän oli hyvin epäkiitollinen imetettävä. Rinnat ovat sanalla sanoen raskautta edeltäviin rintoihin verrattuna turmellut, nyt ne lepäävät kylkiluita vasten löysinä pusseina, ja niiden iho on puoliksi arpikudosta, joka rypistyy puristettaessa kuin alumiinifolio. Sanoin ystävälle, että jos minulla olisi tosi paljon rahaa, kävisin pienentämässä ja kohottamassa rintoja. Rinnathan eivät muutenkaan ole olleet hetkeen muodissa, ovatko taas, en tiedä.

Kävin asian tiimoilta läpi ajatusketjun siitä, koenko olevani naisena jotenkin vaillinaisempi runneltujen rintojeni vuoksi, vaikka voisi nimenomaan ajatella, että kehon muovautuminen raskauden vuoksi on jotakin erityisen naistyypillistä. Jos ajattelen olevani nyt naisena jotenkin vaillinaisempi, miten minä naiseuden miellän?

Haluan tässä kohtaa nostaa esille erään Femalesin naiseuden määritelmän. En mene nyt Long Chun sukupuolen ajatteluun sen tarkemmin, haluan vain sanoa että kirja on inspiroiva ja hauska ja minusta jonkun pitäisi suomentaa se. Joka tapauksessa: Long Chu hyppää keskelle vanhaa kunnon selkkausta siitä, onko “naiseus” ytimeltään jotain kulttuurisesti tuotettua vai jotain synnynnäistä/biologista/whatever floats your boat. Hämmästyttävän näppärästi hän määrittelee sen, mistä naiseuden ideassa on kyse ja miten materiaalinen todellisuus ja tuo idea toisiinsa vaikuttavat. Kas näin:

The claim that gender is socially constructed has rung hollow for decades not because it isn’t true, but because it’s wildly incomplete. Indeed, it is trivially true that a great number of things are socially constructed, from money to laws to genres of literature. What makes gender gender – the substance of gender, as it were – is the fact that it expresses, in every case, the desires of another. Gender therefore has a complementary relation to sexual orientation: If sexual orientation is basically the social expression of one’s own sexuality, then gender is basically a social expression of someone else’s sexuality. In the former case, one takes an object; in the latter case, one is an object. From the perspective of gender, then, we’re all dumb blondes.

Katsoimme Onnin kanssa PMMP-dokumentin, josta itsestään minulla ei ole ainakaan juuri nyt kauheasti sanottavaa. Mietin dokumentin esittelemää seksuaalista häirintää ja samassa yhteydessä sitä, miten joskus ärsyynnyn, jos joku sanoo ohimennen, että “kaikki naiset ovat kokeneet seksuaalista häirintää”. Absoluuttisesti kaikki naiset eivät ole kokeneet seksuaalista häirintää. Siispä: jos otetaan väittämä totena – tämä on ehkä saivartelua, mutta en sano koskaan saivartelulle “ei” – lause määrittelee naisen joksikuksi sellaiseksi, johon joku (mies) on halunnut kajota. Naiseuden määrittely tapahtuu siis toisen halun ja toisen objektina olemisen kautta, kuten Long Chu ylemmässä sitaatissa myös esittää.

Raskauden runtelemat rintani liittyvät tähän sikäli, että en usko, että olisin voinut pohtia kirurgian hypoteettista mahdollisuutta, ellen ajattelisi kehoani ennen kaikkea jonkun toisen halun mahdollisena (tätä nykyä mahdottomampana) kohteena.

PMMP-dokumentin todistama seksuaalinen häirintä ja tytöttely sai minut ajattelemaan sitä, miten pelissä tuntuu aina olevan onnistuminen naisena. Tarkoitan kokemusta siitä, että jos tulee hahmotetuksi naisena, on mahdollista tulla hahmotetuksi vaillinaisena naisena. Jos olen miehille näkymätön, ajattelen itseäni puutteiden kautta, mietin mikä minussa ei ole riittävää, missä mielessä en täytä odotusta siitä mitä naisen tulisi olla.

Ajattelen näin siksi, että sosiaalinen onnistuminen tai onnistuminen työelämässä tuntuu usein olevan sidoksissa siihen, miten onnistun nimenomaan naisena. Siis esimerkiksi: mitä enemmän muistutan niitä naisia, jotka näkyvät julkisuudessa, sitä “paremmin pärjään”, siitä seuraa minulle konkreettista hyötyä. Julkkisnaisten julkisuusstatus todistaa heidän absoluuttista katsottavuuttaan, heidän onnistumistaan naisena. (Mitä julkkiksiin tulee, kiinnostavaa ei ole se, kuinka “monimuotoisia kasvoja” julkisuudessa esiintyy vaan se, ketkä eivät edelleenkään voi esiintyä julkisuudessa, kun rajat muuttuvat.)

Mietin menneitä ahdistelukokemuksiani, minulle ei ole tapahtunut mitään liian kamalaa, en koe olevani traumatisoitunut, enkä ajattele että olisin eri ihminen ilman näitä kokemuksia. Sen sijaan se olosuhde, että olen nainen ja naisena suhteessa miehiin on muuttanut elämääni siten, että olen jatkuvasti kevyesti vainoharhainen. Kyseenalaistan sitä, olenko saanut esimerkiksi koulussa tunnustusta siksi, että olen kyvykäs vai siksi, että onnistun naisena tarpeeksi hyvin, ja toisaalta jään miettimään jäivätkö kokemani onnistumiset muilta huomaamatta, koska olin/olen vaillinainen nainen. En toivo tulevani ahdistelluksi, se on vähintäänkin ärsyttävää ja pahimmillaan syvästi satuttavaa, mutta jos minua ei ahdistella, herää epäilyksiä siitä, menetänkö joitain mahdollisuuksia siksi, että olen vaillinainen nainen.

Vainoharhaisuuteen voi tietysti todeta, että ei kannata ajatella itseään niin paljon suhteessa muilta saatuun huomioon ja validaatioon, ts. kannattaa keskittyä siihen, mikä itseä kiinnostaa. Ongelma on vain se, että ylempänä kuvattu rakenne (kauneudesta palkitseva, ja samalla sitä riistävä rakenne) tuntuu vain voimistuvan sitä myöten kun ihmiset ja esimerkiksi mediatalot pyrkivät palvelemaan algoritmia.

Pienenä sivuhuomiona myös se, että olen nuorempana torjunut vainoharhaisuutta voimallisemmin, kun miesten kanssa toimiessani olen tuntenut sen pulpahtavan pintaan. Olen ajatellut, että olen huono lukemaan merkityksiä, minulta joko jäävät toisten taka-ajatukset huomaamatta tai sitten luen heidän käytökseensä liikaa, kuvittelen itsestäni liikaa. Mutta joka kerta, siis joka ikinen kerta kun kevyt vainoharhaisuus on iskenyt päälle, se on osoittautunut perustelluksi. Olen itkenyt sitä, että aiemmin lämpimät ja empaattiset miehet ovat muuttuneet saman tien suhteeni kylmiksi ja välinpitämättömiksi sitten, kun eivät ole enää syystä tai toisesta kyenneet haluamaan minua.

Jos minun pitäisi nimittää jotakin kokemusta universaaliksi naiseuden kokemukseksi, se olisi juuri tämä. Kyse on standardista ja onnistumisesta tai vaillinaisuudesta suhteessa tähän standardiin, ja siitä, että sillä on vaikutuksia asioihin, joihin sen muka ei pitäisi vaikuttaa.

Mitä rintoihin tulee, sanoin juuri viime viikolla Onnille, etteivät ne enää harmita minua. En katso peiliin ja toivo, että ne olisivat toisenlaiset. Rinnat ovat osa kokonaisuutta, joka on minä, joka ei ole mikään naisruumiin prototyyppi. Kauneusoperaatioiden yleistymisessä minua häiritsevin piirre onkin se, miten ihmiset – naiset – muistuttavat aina vain enemmän toisiaan. Tästä älyllistämisestä ei ole seurannut radikaalia itsehyväksyntää, en oikein tiedä, mistä se rintojeni suhteen tuli, mutta hyvä näin. Leikkaushaaveilla en rahattomana tee yhtään mitään. Eli: “Kiitos rahattomuus!?”